Kirjoitan tätä hotelli Marskissa, vuoden viimeisenä päivänä. Ennen pientä kuplivan kumoamista, rentoudun hiljaisuudessa ja nautin siitä, että ympärilläni ei ole kotikonttorin paperikasoja, pyykkivuoria eikä eteisen lenkkarihelvettiä. Pieni vuorokauden eskapismi hotellissa on oiva tapa irrottautua junnaavista ajatuksista, kerätä voimia ja saada pientä etäisyyttä omaan arkeen.
En listaa nyt vuoden 2020 hyviä tai huonoja asioita, vaan haluan puhua aivosumusta, jota se on aiheuttanut. Olen joutunut ottamaan eri tavalla vastuuta omasta ajankäytöstäni ja saanut pettyä itseeni kerta toisensa jälkeen. Kun kuvataan esimerkiksi TV-tuotantoa, aikataulusta vastaa joku toinen ja kas kummaa, aivosumu katoaa. Ajanhallinta on delegoitu. Kun tunnit, päivät, viikot ja viikonloput pitää pilkkoa tehokkaaksi tekemiseksi, olen auttamatta epäonnistunut. Olen roikkunut aivan liikaa somessa, haahuillut luurit korvissa musiikkia kuunnellen, yrittänyt meditoida (huonolla menestyksellä) ja rehellisesti sanottuna vältellä työn tekemistä. Ja kyse ei ole siitä, etten rakastaisi epäsäännöllistä ja ailahtelevaa työnkuvaani, vaan olen joutunut pettymään siihen, että selkäranka suli samaan aikaan lockdownin kanssa. Mitä se aivosumu sitten on?
“Aivosumulla tarkoitetaan yleensä sitä tunnetta, kun ajatus ei kulje, keskittyminen on vaikeaa ja asiat unohtuvat. Puhekin takeltelee, eikä arkisesta tekemisestä meinaa tulla mitään. Lääketieteellistä määritelmää aivosumulla ei ole. Kyse ei ole sairaudesta, vaan henkilökohtaisesta kokemuksesta.”
Jos ajattelee kehon kautta, liikunta, monipuolinen ruoka ja esimerkiksi rasvahapot vaikuttavat suoraan ajatuksen kirkkauteen. Kun vuonna 2017 koin monta kuolemaa lähipiirissäni, ystävä tuli apuun ja sanoi suoraan, että rasvat kuntoon. Täh, rasvat? Biomedin jääpalojen muodossa olevat neurolipidit olivat hämmästyttävän tehokkaita. Ylikierrokset katosivat, mieli kirkastui ja mieliala parani. Nuo ihmeitä tekevät jääpalakuutiot ovat vain suht hinnakkaita, joten säännölliseen käyttöön ne eivät jääneet, vaikka hämmästyin miten paljon ne vaikuttivat tunteiden hallintaan. Kävelylenkit isoveljen kanssa ovat mahtavia. Kun toinen jumittaa sohvalla, toinen potkii ulos. Onneksi äidin esimerkin voima on ollut näinkin tehokas. Lenkille mennään, vaikka puoliväkisin. Ja nyt olen tartuttanut tavan omaan poikaani. Ja jos tuohon lisää pari muuta liikuntamuotoa, se riittää.
Rytmi. Musiikkia on ihana kuunnella, mutta se vie niin mukanaan, että itselleni se ei sovi keskittymiskykyä parantamaan. Se luo kyllä fiilistä, mutta jos 90% päivästä on haahuilevaa luureissa ulinaa, ei päivästä oikein enää tule mitään. Sama pätee muuhun kuuntelemiseen, oli kyseessä sitten äänikirja, TED talk tai jokin muu höpötys.
Ainoa järkevä keino aivosumun selättämiseen on ollut oman vaatimustason laskeminen ja “lukujärjestyksen” tekeminen ja se menee jokseenkin näin:
Jos olet iltaihmisiä, muokkaa lukkari itsellesi sopivaksi, mutta älä vaadi itseltäsi liikaa. Siitä tulee se sumuinen olo, kun yrittää ahtaa päiväänsä liikaa velvollisuuksia.
Netistä löytyy paljon vinkkejä sumuisen olon hallitsemiseen, mutta olisi ihana kuulla juuri Sinun vinkkejäsi? Niitä pieniä jekkuja, joilla olet saanut ryhtiä päivääsi?
Hyvää Uutta Vuotta!
